15.5.2018

Myöhään soi baby blues

RaaRaan odotuksen aikaan mietin usein esikoisen vauvavuotta ja sen aikana heränneitä tunteita. Tietoisesti valmistauduin vauvavuoden raskauteen ja puhuimme miehen kanssa paljon siitä, millaisia tunteita voi univaje ja perheeseen tupsahtanut vauva taas aiheuttaa ja kuinka niitä voitaisiin tällä kertaa käsitellä. Esikoisen vauvavuodesta oppineena halusimme, että tällä kertaa vanhemmuus on alusta asti tasavertoista, eikä äidin tarvitse olla se, jolla muka olisi joku suurempi ymmärrys kaikista vauvan asioista, eikä lainkaan omaa aikaa.  

Halusin antaa tilaa myös mahdolliselle synnytyksen jälkeiselle herkistymiselle ja tunnekuohulle. Tiitin kanssa koin baby bluesiksi kutsutun ilmiön noin viikon kohdalla sairaalassa, kun neljän hengen huoneessa vaihtuivat huonekaverit kahden päivän välein ja huoli valokaapissa nukkuvasta pienestä nyytistä painoi isona ahdistusjärkäleenä rinnassa. Itkin asiaa itsekseni ja onnekseni yksi hoitajista näki oloni, kohtasi minut juuri sopivalla herkkyydellä ja järjesti meille perhehuoneen, jossa saatiin viettää viimeiset sairaalapäivät yhdessä miehen kanssa vauvaan tutustuen. 



RaaRaan syntymän jälkeen olin niin onnellinen ihanasti sujuneesta synnytyksestä ja tuosta ihanasta vauvasta, että herkistymistä kuormittavassa mielessä en muista kokeneeni. Myös arki vauvan kanssa lähti rullaamaan mukavasti ja oma mielialani pysyi tasaisena. Pystyin nukkumaan aina kun vauva nukkui ja ruokahalu oli hyvä. Jaksamista leikkimiseen ja ulkoiluun esikoisen kanssakin riitti. 

Nyt kun katson viime viikkoa taakse päin, tunnistan että jonkinlainen baby bluesin kaltainen notkahdus olossa tapahtui vauvan täytettyä seitsemän viikkoa. Yllättäen univaje ja kaksi viikkoa päällä ollut flunssa alkoi tuntua jäsenissä, herääminen keskellä yötä ärsytti, mielekkäätkin asiat päivällä ärsytti ja välillä taas itku puski väkisin esiin, ilman sen suurempaa syytä. Pienet väittelyt miehen kanssa sai pään sisällä suunnattomat mittasuhteet. Blogi oli pakko laittaa tauolle, kun senkin kanssa menin umpisolmuun. Tuli samaan aikaan vahva halu eristäytyä ja samalla saada huomiota ja hellyyttä osakseen. Tunteet olivat sellaista "itsestä riippumatonta" kuohuntaa, jonka hyvin tunnisti hormoniperäiseksi.





Oli kyse sitten babybluesista, tai muusta hormonaalisesta pikkutrombista, pyörre tyyntyi yhtä nopeasti, kuin syntyikin. Vauva väläytti taas mahtavia hymyjään keskellä yötäkin, eikä hymyyn auttanut kuin vastata. Aurinkoiset päivät saivat lähtemään ulos omasta halusta, ei siksi että olisi "pakko". Kamera löysi käteen ja kirjoitetut rivit leijaili vaunulenkillä pään sisässä. Mies heräsi yhtenä aamuyönä ja otti vauvan imetyksen jälkeen mukaansa, niin että sain jatkaa unia. Se oli aivan mahtava juttu, eikä vähiten siksi, että iloitsen niin kovasti siitä, että tällä kertaa vauva ja isi löysivät yhteisen sävelen heti ensihetkistä lähtien.

Haluan vielä muistuttaa, että baby blues voi synnytyksen jälkeen kestää parikin viikkoa ja olo tasaantua hiljalleen. Pidempikestoinen alakuloisuus, ärtyisyys ja aloitekyvyttömyys voi kuitenkin kertoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joten jos tämän kaltaisia oireita itsessään tunnistaa, on hyvä hakeutua juttelemaan ammattilaisen kanssa. Muutenkin vanhemmuuden mukanaan tuomista peloista ja epätietoisuuksista kannattaa aina jutella jonkun kanssa, eikä jäädä yksin. Usein niitä väsymyksen aiheuttamia raskaampiakin ajatuksia ja syyllisyyttä on kelannut lähes jokainen vanhempi, joten suu auki rohkeasti vaan.  



Kiitos muuten blogiin tulleesta kommentista "Pidä tauko,hengähdä rauhassa, osta paljon suklaata, nauti perheestä ja parantukoon pieninkin pian ❤️" - Etpä olisi sen parempaa neuvoa kyseiseen hetkeen voinut antaa. :) < 3




-heidisusanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! <3