22.5.2018

Body positivee etsimässä - raskaudesta palautuminen

Synnytyksestä on kaksi kuukautta aikaa ja tuttu mörkö nimeltä itsekritiikki hiipii peilin taakse. Odotusaikana elelin rakkauskuplassa miettien, kuinka huippujuttuun oma keho pystyykään. Silloin hivenen ihmettelinkin silmiini osuneita negatiivisia kirjoituksia raskaudesta palautumisesta. Kroppahan on juuri pystynyt mitä mielettömimpään juttuun, kyllä jokaista senttiä siinä pitäisi osata ylpeydellä kantaa ja antaa palautumiselle reilusti aikaa. Tuo upea äiti, osaisipa hän olla onnellinen itsessään. Niimpä niin, se rakkauden ja ylistyksen aihe taisi itsellänikin olla se sisällä kasvava suuri rakkaus. Synnytyksen jälkeen jäljelle jäi oma löllö ja vähän joka suuntaan vino kuori, jota huomaa nyt vauvan ihasteluun omistettujen parin kuukauden jälkeen tuijottavansa kriittisin silmin.  

Eikä todellakaan pitäisi, tiedän. Tiedän, että elämä on aivan liian lyhyt oman ulkonäön mollaamiseen. Kahden pienen tytön äitinä se on vielä turmiollisempi tie. Nyt on löydettävä rakkaus ja armollisuus itseä kohtaan, jotta sen voi peilata noille pienille ihmistaimille. Olen sanonut tämän ennenkin, nimittäin meidän suvun naisilla on melko vahva itsemollaamisen kulttuuri, minkä kovasti haluan katkaista meidän tyttöjen kohdalla. Siinä se ikioma näkymä omasta peilistä ratkaisee, ja nimenomaan se, minkä kuvan sieltä haluaa itselleen ja lapsilleen peilata.



Kuten esikoisestakin, myös tästä raskaudesta kertyi kiloja muikeat kaksikymmentä. Esikoisesta suurin osa jäi jo sairaalareissulla ja vuodessa olin imetyksen myötä heittämällä samoissa mitoissa, kuin ennen raskautta. Tällä kertaa kahdessa kuukaudessa kiloja on lähtenyt puolet, mutta tuo kymmenen kilon lisäpaino siihen luonnolliseen omaan painoon tuntuu nyt kumman vaikealta kestää. Samalla yöheräily ja vaihtelevat mielenliikkeet ylläpitävät herkkukierrettä. En halua nytkään ajatella sen kummemmin ruokavalio- tai liikuntakurituksia, vaan etsiä tasaisen arkisen tien kohti sitä omaa hyväksi koettua olotilaa. Aion sallia herkut itselleni jatkossakin, mutta tiedän että pienellä karsimisella olokin muuttuu energisemmäksi, vaikka nyt uskottelisin itselleni, että tarvitsen koko kasan herkkuja jaksaakseni. 

Ensimmäisessä raskaudessa en saanut ollenkaan raskausarpia. Tällä kertaa odotusviikkoja kertyi viisi enemmän ja paria viimeistä ei enää rakkauskahvat eli lantion seutu kestänyt naarmuitta. Pieniähän nuo ovat ja haalenevat ajan saatossa, mutta kummasti sitä joutuu niidenkin kanssa tekemään sinunkauppoja, että tervetuloa vaan, siihen lanteille asettumaan. Olkaa kuin kotonanne. Silti, niin kovin pieni hinta noin upeista tytöistä.



Pyysin miestä ottamaan pari kuvaa ilta-auringossa. Hän oli juuri lähdössä Tiitin kanssa iltapolskuttelulle rannalle ja lapsi täpinöi niin, että juoksi sukkasillaan pitkin pihaa. Itsellä oli kotipäivän jälkeiset silmäpussit, meikitön naama ja lopultakin kokonaan oma väri hiuksissa. Oloa kohotti uusi Second Chancen maximekko ja se ihana fiilis, että kaikki on hyvin tässä ja nyt. Roikkukoon kymppi mukana sen aikaa, kun viihtyy. Kyllä minä näissä nahoissakin onnellinen olen. Ja niin älyttömän kiitollinen olen meidän tytöistä, jotka tämä kroppa saattoi turvallisesti maailmaan. 





-heidisusanna

4 kommenttia:

  1. Muistan ja tunnistan niin nuo ajatukset viime kesältä. Kunpa olisin silloin tiennyt ja luottanut enemmän siihen, että aika auttaa tässäkin asiassa. Tottakai niillä omilla valinnoillakin liikunnan ja ruoan suhteen on merkitystä, mutta paljon on merkitystä myös sillä omalla mielenmaailmalla, niinkuin tuossa postauksessa pohdit.

    Nyt vähän kaduttaa, kun puoli vuotta sitten tuli luovuttua monista vaatteista ajatuksella, että ei nämä tule enää mahtumaan. Nyt mahtuisivat. Maltti olisi ollut valttia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin just, harmin paikka toi vaatejuttu. :/ Täytyy koittaa vaan luottaa siihen, että vuoden päästä on jo taas monella tapaa enemmän oma itsensä. :)

      Poista

Kiitos kommentista! <3