1.7.2017

Yksipuolinen vauvakuume

Tän tekstin kirjoittamista olen lykännyt ja lykännyt. Se on tuntunut liian henkilökohtaiselta ja liian epämukavalta. Silti aina, kun otan kirjoituspohjan esille, on päässäni vain tämä yksi teema, joka täyttää jälleen ajatukset, kuin siitepöly järven pinnan kesällä. Mulla on vauvakuume - ja mikä pahinta, mulla on yksipuolinen vauvakuume.


Ja se on ollut ennenkin.



Se on paskaa.


Että näin hienoa tekstiä tässä oon miettinyt, kannatti suunnitella pitkään, eikö vaan. Yksi syy, miksi jollain tavalla haluan tämän asian saada ulos on ne onnettoman pimeät yöt silloin 2012- 2013, jotka vietin selaillen keskustelupalstoja. Toivoin, että löytyisi joku, joka ymmärtäisi nämä tunteet. Löytyihän sieltä. Silloin sai tietynlaista tsemppiä jaksaa, sekä hyviäkin neuvoja peruuttaa umpikujasta ja mennä eteenpäin toisesta suunnasta. Yksi parhaimmista neuvoista, kun kaikkea kuluttava yksipuolinen vauvakuume vaivaa, on perääntyä. Antaa ainakin sille toiselle aikaa ilman painostusta ja asettaa itselleen joku aikaraja, jolloin ottaa asiaa uudelleen puheeksi. Sen keskusteluhetken ajankohdan voi sopia yhdessäkin, että katsotaan silloin, missä mennään. Silloin molemmat voi saada asiaan uusia näkökulmia, tulla varmemmaksi siitä, mitkä on ne oikeat omat ja yhteiset päämäärät. Elämä usein yllättää, onneksi niin kävi meilläkin. 

Selailin päiväkirjamerkintöjä noilta ajoilta. Kirjoittaminen oli mulla se tapa pitää mölyt mahassani muuten ja antaa toisellekin tilaa, samassa veneessä kun sitä kuitenkin oltiin. Myönnettäköön, että kyllä mä 2013 jo useina iltoina mietin, että vaikka rakastankin miestäni niin kovasti, oli myös haave äitiydestä niin suuri, etten tiennyt olisinko siitä voinut luopua parisuhteen vuoksi, jos pysyvä vastaus olisi ollut, etten halua lapsia. 



yksipuolinen vauvakuume part 1. 

alkuvuosi 2012 Itellä vauvahaaveet on mukana päivittäin. Taustalla vaanii ajatus, että kunpa sattuiskin vahinko... 

alkuvuosi 2013 Mulla on huutava vauvakuume. Aivan kamalaa. Nytkin kun oli menkat myöhässä, paljon oireita päällä, niin ajattelin, että jospa nyt. MUTTA EI. Mies huokasi helpotuksesta ja mä tulin yksin kotiin ja romahdin itkemään. Että näin. Miksei järki voita tässä yhtään? Se on joku niin suuri sisältä tuleva kaipuu. 

kesä 13 Ehkä vielä joskus...

syyskuu 13 Ihanin hetki oli, kun illalla äiti nosti perhetutun vauvan mun syliin juomaan iltamaidon, sitten mies tuli mun viereen ja otti meidät syliinsä. Oli aika semmoinen tulevaisuuden unelmakuva. Hetken olin niin onnellinen. Ihan fyysisesti tekee kipeetä tää oman vauvan kaipuu.  -- Niin suuri toive aina nousee pintaan, sitten niin suuri pettymys. Hölmö oon, kun itteeni jatkuvasti kiusaan.  


joulu 2013 valmistuminen ammattiin, sairaanhoitajan työt sovittu seuraavaksi vuodeksi. Kun oireita alkoi tulla, en enää viittinyt alkuun edes huomioida niitä, sitten yhtäkkiä PUM: positiivinen raskaustesti

28.5.2014 Mieheltä: Rakastan sua ja meidän pienen pientä < 3

15.10.2014 (Tiiti 3kk) Istun edelleen tässä, kahvi jo jäähtyneenä, syystuulessa ja mietin - miten voi pieni ihminen olla näin sydänjuuriaan myöten onnellinen. 

Meidän Tiiti täyttää nyt kolme ja on sanomattakin selvää, että hän on se palanen, jonka meidän elämään oli tarkoitus tulla. Päivästä toiseen luodaan miehen kanssa katseita toisiimme ja takaisin Tiitiin ja siinä yhteisessä katseessa vallitsee niin suuri ylpeys ja rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan. Onneksi meillä on sinut.


yksipuolinen vauvakuume part 2. 

Miksi, voi miksi löydän itseni taas samasta ojasta. Ajatuksissani suurimman osan ajasta pyörii taas vain: vauva sitä, vauva tätä, vauvavauvavauva. Mä haluun, mut kun mä tarviin! (näin vetosi siskonikin vanhempiimme aina lapsena) Olen aina ajatellut, että saisin kaksi lasta lyhyellä ikäerolla. Minulla ja siskolla tuo ikäero on 1,5 vuotta ja siitä kyllä kieltämättä olisi voinut hyötyä, että se olisi ollut vähän suurempikin. Oltiin 18 vuotta toistemme kurkuissa kiinni, tai nenissäkin kerran kirjaimellisesti. Älyttömän rakas paskapää. Anteeksi, se oli jo toinen p-sana tähän postaukseen. Mutta nyt, Tiiti on kolme ja olisi lähempänä neljää, jos kävisi niin suuri onni, että raskaus saisi tänä vuonna alkunsa. Ja toinen sanoo ei. EI, kuinka lyhyt sana voikin katkaista niin paljon. En löydä hirveän rakentavia tapoja käsitellä tätä oloa, koska en voi jälleen muuta, kuin odottaa. Odottaa ja katsoa, vieläkö meidän perheeseen tulee onni toisen kerran. Sillä aikaa yritän katsoa tuota esikoista joka päivä vielä useammin kiittäen ja iloiten hänestä. 

Tällä kertaa yksipuolinen vauvakuume ei onneksi kärvennä sisuksia niin pahasti, kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta kyllä se koville ottaa, sitä en kiellä. Olen onnellinen, että saan ihania ystävien vauvoja pidellä sylissä ja kuulla heidän kuulumisiaan usein. Olen onnellinen siitäkin, että vietän aikaani perheblogimaailmassa, joka on täynnä vauvahuuruja. Olen onnellinen elämästä tässä ja nyt. Tuo yksipuolinen vauvakuume ei ole (ainakaan vielä) peittänyt kaikkea alleen. Osaksi myös siksi, että olen nyt reilun vuoden aikana käynyt läpi kaksi varhaista keskenmenoa. Tämä odotusaika ei kohdallani ole rinnastettavissa niiden aikojen suruun. Siihen tunnuin ajoittain hukkuvani, yksin. Koska vaikka toinen koitti tulla lähelle ja tukemaan, halusin omia surunkin. Jos kerta haavekin oli yksipuolinen, niin haluan sitten pitää tämän surunkin itselläni. Lapsellistako, kyllä, mutta jollain tavalla myös niissä hetkissä itseäni lohdutti se sisäänpäin kääntyminen. Sillä oli joku tarkoituksensa. 

Haluan uskoa, että vielä joskus me ollaan yhdessä sillä onnellisella matkalla asian suhteen. 



Lämpimiä ajatuksia kaikille teille, jotka näitä juttuja jollain tasolla tunnistatte.

-heidisusanna

4 kommenttia:

  1. Hyvin samanlaisten ajatusten kanssa minä painin useamman vuoden, mutta silloin oli kyse kolmannen lapsen kaipuusta jota itse asiassa nyt odotan. Kirjoitukset taitaa löytyä blogistani parisuhde tunnisteen alta.

    Voimia vaikean asian läpikäymiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyykin käydä etsimässä ne! Kiitos! <3 Ihanaa, että nyt on se kolmas kyydissä. :)

      Poista
  2. Tuttuja tunteita. Mä oon meillä ollut aina se ainut kuumeilija,se joka on itkenyt kun se halu saada vauva on vaan niin iso. Oon ollut myös se joka on kyseenalaistanut miks se toisen ei on isompi ku toisen joo.
    Meillähän mies oli jo ensimmäisen lapsen jälkeen ihan 100% varma ja ehdoton että meidän lapset oli tässä. Mutta mutta... viiden lapsen jälkeen tuo lause on muuttunut aikamoiseksi vitsiksi tuttujen keskuudessa:)
    Tsemppiä ihan hurjasti vauvakuumeeseen,se on kyllä jotenkin niin kokonaisvaltainen juttu♡♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta ja lohduttavasta kommentista. :) Se tunne on kyllä käsittämättömän raastava ja vaikea pukea järkeviksi sanoiksi. Ihanaa, että teille on lopulta suuri perhe ja ihanat lapset tullut ympärille. :)

      Poista

Kiitos kommentista! <3