1.6.2017

Epäonnistunut osa vanhemmuudestani

Tämä kirjoitus on majaillut hetken päässäni ja mietin, haluanko sitä kirjoittaa julkiseksi. Huomaan, että on aika hankalaa tunnustaa (edes itselleen) niitä vanhemmuuden paikkoja, joissa kokee olevansa epäonnistunut. Nimittäin tiedättehän ne kuvitelmat, jotka syntyvät silloin, kun odottaa lasta, tai mahdollisesti jo kauan ennen, kuin koko lapsi on edes ajankohtainen. Kuvitelmat siitä, että tätä asiaa teen sitten lapsen kanssa, tämä on minulle tärkeää ja tässä olen hyvä. Tunnustin tänään itselleni, että olen epäonnistunut yhdessä suuresta ajatuksestani: Minusta tulee äiti, joka tykkää lukea paljon lapselleen.



Minulle luettiin lapsena paljon, muistan sen hyvin ja yhä moni kirja kirjastossakin lasten puolelta luo mielikuvan: hei tuota minulle luettiin. Opin lukemaan ennen koulua ja siitä hetkestä asti luin paljon. Ahmin pienen kylän kirjaston notkuvat lasten- ja nuortenkirjahyllyt nopeasti. Koulussa pyysin lukupäiväkirjoihin jatkuvasti lisää sivuja. Omat hyllyni notkuivat muun muassa hevoskerho Polluxin kirjoista, joita luin yhä uudelleen ja uudelleen. Yläaste- ja lukioaikana kirjat paksuntuivat ja luin ison osan klassikkolistan kirjoista, siis niistä, mitkä nyt kuuluisi vaan kaikkien lukea, mutta joista usein yritetään saada pakolliset kouluesseet valmiiksi takakannen perusteella. Yhä tänä päivänäkin saan välillä hillittömiä lukuinspiksiä. Jos aloitan kirjan/kirjoja illalla, en koskaan mene nukkumaan, ennen kuin se/ne on luettu. Onnekseni olen nopea lukija. Yövuorot ovat ainoa poikkeus, joissa välillä ei kolmessa yössäkään pääse kymmentä sivua pidemmälle. 

Olin siis jokseenkin varma, että jos jossain, niin lukemisessa lapselleni olen hyvä. Alkuinnostuksessani luin vauvalle jo odotusajan iltasatuja ja synnärillä sitten uunituoreelle vauvalleni miehen naureskellessa vieressä, että tuskinpa tuo vielä siitä ymmärtää. Vauva-aikana oma lukemiseni jäi, koska vietin aikaani jatkuvasti hankalassa imetysasennossa, jonka säilymisestä vauvani oli hirveän tarkka raivokohtauksen uhalla. Niskani olivat niin jumissa, että ajatuskin kirjojen pitelystä sattui. Silloin tulikin kuvioon blogimaailma, johon kohdistin tukahdetun lukuintoni. Niinkuin montaa muutakin asiaa, jonka olin lukenut olevan vauvalle tärkeää, myös lukemista vauvalle ylisuoritin. Pakotin itseni lukemaan lastensatuja edes silloin, kun vauva oli tyytyväisenä lattialla. Huomasin, että lukeminen oli väkinäistä ja päälleliimattua. Kasvaessaan Tiiti ei yksinkertaisesti jaksanut keskittyä siihen, että luen ja yhteiset lukuhetket päättyivät aina omaan pettymykseeni siitä, etteivät ne vastanneet kuvitelmiani. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin haalinut meille paljon kirjoja ja lukenutkin niitä toki, hiljaa hyvä tulee, olen itselleni vakuutellut.

Nyt Tiitin ollessa lähes kolmevuotias hän viimein hakee kirjoja ja pyytää lukemaan SEKÄ jää kainaloon niitä kuuntelemaan. Se on aivan ihanaa. Vihdoin! Toki kulunut vuosi on myös päiväkodissa luettu ahkeraan ja siellä on varmaan porukassa paremmin jäänyt kuuntelemaankin.  Ylisuorittajaäiti minussa pohtii, että nyt varmaan pilasin tuon lapsen, kun ei niitä jokailtaisia satuhetkiä ollut, ennen kuin vasta nyt. Edelleen huomaan tuskailevani sen kanssa, etten pysty heittäytymään lukemiseen hassuttelemalla eri hahmojen äänillä. Luen vaan ja onneksi se tällä erää Tiitille sopii. 

Otin tänään kokeiluun kuukauden ajan ilmaisen kokeilujakson Lasten Omaa Satukirjastoa ja latasin sen myös appina puhelimeen. Siellä on isot määrät ääneen luettuja satuja, joissa kirjan sivut pyörivät lukemisen tahtiin mukana. Tiiti kuunteli ja katseli satuja haltioituneena ja itsekin kuuntelin Pikku Prinssin, vaikka Tiiti oli jo päiväunilla. Luulen, että tätä kautta saamme läpimurtoa myös lukemistuskailuun. Satukirjaston kautta voi myös bongata sadut, jotka haluaisi itselleen hankkia ihan kirjamuodossa. Tiiti saa kuunnella satuja sekä päikyssä, että nyt Satukirjaston kautta sekä tietenkin isinsä ja isovanhempien lukemana. Samalla minä opettelen satu kerrallaan tykkäämään ääneenlukemisesta ja nuolemaan vähän tämän epäonnistumisen haavoja.   

Tunnistaako kukaan samanlaista epäonnistumisen paikkaa vanhemmuudessa? Että on etukäteen kuvitellut olevansa esimerkiksi hiekkalaatikoiden, perhekerhojen tai legorakentamisen kunkku ja sitten se ei olekaan ollut yhtään oma juttu?

-heidisusanna

8 kommenttia:

  1. Voi kuule!♡ Täällä yksi ylisuorittaja -äiti. Kamppailen jatkuvasti itseni kanssa siitä,että mitä teen kun lapsi (10kk) nukkuu päiväunia:istahdanko,bloggaanko, siivoanko...Välillä pitää oikein pysähtyä itsekin,että Hei olen sitä varten kotona,että minulla on aikaa lapselle ja siivoan,kun ehdin. Vaikka se välillä meinaakin käydä "menttaalipuolelle. " ��
    Ja tuosta lukemisesta...Oli ihan kuin olisit minusta kirjoittanut. Minä olen myös tykännyt aina lukemisesta ja kirjoittamisesta. Poikaselle olen yrittänyt lukea iltasatuja välillä,mutta vielä nukkumaan menoon liittyy niin monenlaista muuta häslinkiä, että lukeminen menee kilpalaulannaksi. Välillä vetää soittorasiaa, välillä kissa käy maukumassa iltakalaansa ja Satu on ihan toisarvoinen juttu!��
    Viime viikolla käytiin eka kerran kirjastossa. Kirjat kiinnostavat kyllä,mutta lähinnä pelkät kuvakirjat. Jonkinlainen pettymys siinä itellekin joskus tulee vaikka kuinka yritän elävöittää tarinaa. Vaikkakin,pettymys on ihan turhaa.:)
    Tuo mainitsemasi lataus on hyvä vinkki. En ole sellaisesta tiennytkään. Minä olen alkanut käyttämään aika paljon tilanteiden rauhoittamiseksi (alkava väsymys ruokapöydässä,autossa tai äidin pitää saada jotain tehtyä ) niin yle areenalla "isot koneet-ohjelmia,välillä menee kissat-ohjelma tai seikkailukone. Myös lastenlauluja Youtubesta kuunnellaan. Ja joskus käytän Youtubea iltalaulunakin vaikka itse laulan myös. En tykkää yleensä puhelimen tms. Käytöstä lapsille,mutta tuossa olen antanut periksi ja samalla siinä voidaan kuitenkin "jutella" mitä kuvissa tapahtuu. Tulipa nyt pitkästi tekstiä. :) Ihana,kun olit käynyt blogissani! Tulin heti vastavierailulle.♡
    Kaikkea hyvää päivääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun kävit blogissani ja kirjoitit vielä pitkän ja tärkeän kommentin. <3 Armollisuutta me äidit tarvittaisiin sekä toistemme, että etenkin itsemme suhteen. Joskus sitä omaa rimaa on ihan syytäkin laskea ja luottaa siihen, että kokonaisuus on kuitenkin ihan hyvä. Meilläkin on ollut Areena käytössä ja nyt taapero sai ensimmäistä kertaa puhelimen käteen noiden satujen muodossa. Tärkein lause, mitä oon lukenut on varmaan se, että sinun arkesi on lapsesi lapsuus. Toisaalta myös se oma aika ja jaksaminen on tärkeää huomioida, koska silloin pystyy myös lapselleen olla paremmin läsnä.
      Iloa päivääsi! :)

      Poista
    2. Se on juuri näin. Kummasti olen oppinut sietämään epäjärjestystä ja sitä,että huusholli siivotaan osissa viikon aikana ja seuraavalla viikolla alkaa taas aina uudestaan. Mutta,tämä on nyt tällainen elämänvaihde ja tätä olen kuitenkin odottanut. Tuo lauseesi on todella tärkeä kaikille mietittäväksi.♡

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Noh... Muistan joskus sanoneeni, kuinka lapselle tullaan itse rakentamaan puista (mistä puista, älä kysy...) palikat. Maalataan ne hauskan värisiksi jne., eikä osteta kaupasta sellaisia. Jaah, mites luulet siinä käyneen ;) Jäi puut metsään ja lelukaupan ovi kolahti. Mutta ei se mitään! Ollaan armollisia itsellemme :D
    http://westendmum.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Jep, nää on näitä. :D Ehkä sitten lapsenlapset saa ne omatekoiset puupalikat... ;)

      Poista
  4. Mä luulin olevani parempi leikkijä. Mielenkiinto leikkimiseen lopahtaa kyllä aika äkisti ja alkaa kaikki muut asiat pyöriä päässä. Lapsi vaan äkkiä tajuaa, kun äiti harhailee muihin juttuihin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne on kyllä nokkelia tapauksia huomaamaan! Leikkiin on kyllä välillä vaikea orientoitua, tunnistan tuonn itsestänikin aika ajoin.

      Poista

Kiitos kommentista! <3