2.4.2017

Tiitin syntymä

Perheblogien joukossa on nyt tullut ja tulossa iloisia perhetapahtumia, joten ajatus kääntyi omaan odotusaikaan ja synnytykseen. Tiitin odotusaika sujui hyvin. Alkuraskaudessa verenvuodot pelästyttivät, mutta olivat sillä kertaa onneksi vaarattomia ja odotus jatkui suuren pelästyksen jälkeen. Alkuraskaudesta oli aika oppikirjaoireet ja pahoinvointi oli suurta viikkoon 12 asti. Välillä vain kylmä hedelmäpiltti tai appelsiinilohkot menivät alas. Automatkat pelasti Sea Band rannekkeet, joita käytin koko raskausajan. En välillä huomannut oliko ne mulla kädessä, mutta oksennuksen pyrkiessä ulos auton kyydissä tiesin aina, että nyt rannekkeet unohtui. Toimi mulla, vaikka monet voi ajatella turhakkeiksikin. Raskauden alkuun olin juuri valmistunut ammattiin ja alkanut tehdä kolmivuorotöitä sairaanhoitajana. Työt piti sen verran kiireisenä, että raskaus meni siinä mukana. Sitten oli vielä oman huomionsa vaatinut meidän ihana hääpäiväkin. Olin kaksi päivää töistä pois, kun yhdellä kauppareissulla alkoi pienemmillä viikoilla supistella kovasti, mutta muuten sain oltua töissä aina Tiitin syntymää edeltäneeseen viikkoon asti. Tiiti ei nimittäin antanut mun äitiyslomailla kun viikon ja sekin meni muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Meillä ei ollut edes neuvolakontaktia uudella paikkakunnalla saatika suurempia vauvahankintoja tehtynä, kun Tiiti lähti syntymään vesien tiputtelulla rv 35+4.
Nämä muuton aikaiset verhojen irroituskuvat jäivät ainoiksi paremmiksi masukuviksi, mikä kyllä nyt vähän harmittaa. Onneksi mies ikuisti nämä, toisaalta ovat aika hyvä kuvaus siitä, mihin elämänvaiheeseen Titi syntyi. 


* varoitus: seuraavaksi synnytyskertomus!

Mieheni oli lähtenyt festareille ja olin jopa itsekin harkinnut lähtöä mukaan, mutta totesimme että viimeistään kävelymatkat koituisivat turhan raskaaksi. Onneksi en lähtenyt ja onneksi menin kyseiseksi viikonlopuksi äidilleni. Oireina oli tosiaan vain pienen pienen tiputtelu ja jonkun aikaa googlailtuani (ei näin!), tulin siihen tulokseen, ettei kyseessä ole mitään poikkeuksellista. Odottelin vielä jonkun aikaa ihan rauhakseen, mutta sitten tuli se tunne. Tunne, joka sai soittamaan uuden paikkakunnan neuvolaan, vaikken yleensä soita minnekään, ennen kuin pakon edessä. Sieltä hoitaja kehotti lähtemään sairaalaan tarkastukselle, kun ei itsekään ollut mua tavannut. Otin kännykän taskuun ja pahoittelin äidille kovasti, kun joutui mun takia niin pitkälle lähteä ajelemaan. Oltiin varmoja, et keikka on turha, mut nähdäänpä sitten minne pitää myöhemmin ajaa kiireellä. Aika vaarallista toisaalta, että ensiodottajille aina toitotetaan raskausajan venyvän ja että kotona saa olla vaikka kuinka pitkään, ennen kuin on todellista tarvetta lähteä. Itsehän pääsin tutkimushuoneeseen sisään, kun jo näytteestä todettiin, että lapsivettä se on ja synnytys on käynnissä. 

Sain iv suonensisäiset antibiootit käteen heti ja pääsin lääkärin tutkimukseen. Jäin suoraan synnytyssalin tarkkailuhuoneeseen, kun osastolla oli ruuhkaa. Ei ehkä niin kiva, kun synnytyskarjahtelut kuulu siinä pari päivää korvissa, kun perjantaina mentiin sairaalaan ja sunnuntaiaamuun venyi Tiitin syntymä. Olin B-streptokokki positiivinen, joten tosi hyvä, että antibiootit ehti mennä ajan kanssa. Mies lähti kotia kohti, olihan hän ehtinyt teltan saada pystytettyä leirintäalueella. Sori! Supistelut alkoivat pe-la yönä ja la-su yö oli aivan kamala. Sain kertaalleen kipulääkettä lihakseen ja rauhoittavaa lääkettä tablettina, mutta niillä ei ollut mitään vastetta. Kärvistelin ja lämmittelin kauratyynyä aina silloin, kun pystyin mikrolle asti kävelemään. Koitin luoda supistusten lomassa mielikuvaa aallokosta, joka pikku hiljaa aina päästi otettaan musta ja lieveni, se auttoi aika paljon. 

Aamuyöstä hoitaja passitti mut kuumaan suihkuun, joka hieman auttoi myös. Hän myös suostutteli mua lähtemään salin huoneeseen ilokaasulle, mutta hoitajan aivoillani pähkäilin, että joku muu varmaan tarvii sitä mua enemmän, enkä lähtenyt. Virhe, yövuoron ihana kätilö vaihtui siihen ainoaan kätilöön, jonka kohdalla ajattelin, että toivottavasti ei mun synnytys osu hänelle, kun olin kuunnellut hänen toimintaansa vieruskaverin kohdalla. No niimpä niin, sitten muuttuikin ystävällinen asenne melkoisen lyhykäiseen ja käskevään sävyyn. Saliin siirtoani hän tuhahteli, olin neljä cm auki, mutta tunnissa salissa aukesin kymmeneen ja tuli kätilöönkin vähän vauhtia. Tuntui että taju lähti siihen kipuun. 
Mieheni oli onneksi tullut vierelle ja hän olikin korvaamaton tuki siellä. Tässä hän ikuisti vielä tarkkailuhuoneen puolella tulleen supistuksen ja sitä seuranneen helpotuksen hymyn. 

Sain ilokaasumaskin naamalle ja pudendaalipuudutuksen kivun vaan yltyessä, mutta turhan myöhään kai, kun ei siitä apua ollut. En edes muistanut synnytyksen jälkeen, että siellä oli lääkäri käynyt laittamassa sen. Lakkasin vain tuntemasta supistukset ponnistusvaiheessa ja sitten laitettiinkin jo vauhdittavaa tippaa ja leikattiin tilaa mitään ennakkovarotuksia antamatta. Ponnistusvaiheesta ja kätilön toiminnasta jäi kyllä ilkeä maku suuhun, vallankin näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin ehkä oli tunne, että hyvä kun oli niin napakka ihminen, enhän muuten ois pystynyt mihinkään.  Hän pyysi paikalle avuksi toisen kätilön, joka otti heti tsemppausvaiheen silmään ja oli kyllä suuri tekijä siinä, että sain tytön ulos siinä kohdassa. Nyt ajattelen että ystävällisempi asenne ja oma luotto itseen kantaisi paljon pidemmälle, kun sellanen moittivan kuulonen tylytys. Tiiti syntyi siis 35+6 päivänä, mutta painoa hän oli onneksi kerännyt jo liki kolme kiloa.  

Sitten hän olikin jo siinä, sylissä. Pöllähtäneet vanhemmat katseli kyynel silmissä ja hymy suupielissä pientä tumman ja tuiman näköistä tulokasta. Käsittämätöntä kyllä, niiden edellisten päivien kipu unohtui kyllä täysin siinä katseessa ja Tiitin pyrkiessä koko kokonsa tarmolla rinnalle imemään ponnekkaasti. Keskolaan oli tehty jo soitto meidän tulosta, mutta mentiinkin tavalliselle osastolle, kun tyttö voi hyvin. Mulle oli samalle päivälle suunniteltu ylläriks vauvakutsut, mutta itse vauva ehtikin yllättää ensin. Sairaalassa oltiin puolitoista viikkoa, sillä Tiitin veren bilirubiiniarvot olivat turhan korkeita, kuten ennenaikaisilla usein käy ja tarvittiin verikokeita sekä sinivalohoitoa, että ne saatiin laskemaan. Viimeisiksi päiviksi päästiin onneksi perhehuoneeseen, kun alkoi käydä jo vähän raskaaksi sairaalan seinien sisällä olo ja vaihtuvat huonekaverit sekä pettymykset veriarvojen suhteen. Hormoneilla oli osansa tuoreen äidin kurjaan oloon, onneksi siellä yksi ihana sairaanhoitaja kohtasi meidät ja mut vallankin tosi ihanasti. Suuri kiitos hänelle. Myös meidät kotiuttaneen kätilön sanat talletin sydämeeni:

                                 Ruokaa ja rakkautta, kaiken muun oppii kyllä. 





Niin se olikin.

Rakkain Tiiti, siitä heinäkuisesta sunnuntaista vuonna 2014 tuli elämäni tärkein päivä.

-heidisusanna

6 kommenttia:

  1. Mulla ei vissiin ole pojista masukuvia ollenkaan ja kyllä harmittaa! Sen vuoksi musta onkin mahtavaa, että nykyään myös raskauskuvaukset on yleistyneet. Jää edes se yksi muisto odotusajasta :)

    Synnytyksestä en nyt sanokaan mitään muuta kuin, että näitä erilaisia kokemuksia on aina kiva lukea. Itselläni viimeinen vauhtikokemus oli sellainen, että tekis mieli kysyä voiko koko osion tällä kierroksella jättää väliin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, on ne kuvat niin ihana muisto. :) Joo jokaisella on kyllä niin oma tarinansa ja samalla ihmiselläkin eri lasten kohdalla. Nythän voi seuraava olla tosi hyväkin kokemus, tsemppiä! :)

      Poista
  2. Mulla on ihan sama tarina alkuraskaudesta.

    Tuo sinun kokemus kätilöstä pelottaa minua. Minulla on kaksi synnytystä takana ja kummallakin kerralla synnytys on edennyt juuri sen ikävän kätilön läsnäollessa. Tämän vuoksi tähän kolmanteen synnytykseen tuleekin mukaan doula. Jospa saisin sen positiivisen kokemuksen myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää, että sama on osunut kohdallesi. Olen myös miettinyt doulaa, jos joskus vielä odotusaika ja synnytys tulisi ajankohtaiseksi. Toivoisin että siinä tilanteessa kokisi olonsa tuetuksi ja turvalliseksi ja saisi äänensä kuuluviin. Eiköhän tällä kertaa suju asiat kohdallasi paremmin. :) Tekisitkö oman postauksen sitten doulan läsnäolosta ja miten sen koit, olisi kiva lukea. Ihanaa kevättä!

      Poista
  3. Mä testasin edellisessä raskaudessa kans noita pahoinvointirannekkeita, mutta mulla ne ei auttaneet. Mulla on vain hyviä kokemuksia kätilöistä kahdesta ekasta synnytyksestä, mutta vähän jännittää millainen kokemus kolmannesta tulee, kun se on kuitenkin ihan erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siinä on varmasti yksilöllisiä eroja, kuinka ne vaikuttaa. Ihana kuulla, et on ollut hyviä kokemuksia. Luonnollista et aina seuraavaa jännittää kuitenkin. Tsemppiä! :)

      Poista

Kiitos kommentista! <3