25.3.2017

Meidän tarina 3/3 Vanhempina

Meidän tarina 1/3

Meidän tarina 2/3 Häät


Muuttuuko parisuhde vauvavuoden ja siihen perään vielä taaperovuosien kourissa? Muuttuu. Tottakai. Ottaako koville? Ottaa. Välillä. Eihän kaikki nyt voi pysyä täysin samana, kun mennään sellaisen mullistuksen läpi, kuin lapsen syntymä ja perheeksi kasvaminen. On ollut rankkoja hetkiä, on ollut syytöksiä epäoikeudenmukaisuudesta, kiukuttelua oman ajan puuttesta, keskittymisestä vain ja ainoastaan vanhempina oloon. Eikä aina voi olla kivaa, kun toinen on ollut viikon, kuukauden tai vuoden kotona maitotelineenä, yöt on ollut rikkonaisia ja tuntuu, että toinen vaan "lepäilee" töissä ja eikä edes ymmärrä tulla kotiin nauttimaan kireästä perheidyllistä. Mies tunnusti, että vauvavuotena joskus ei kauheesti ollut kiirettä ajella työmatkaa kotiin. Kun sai vielä hetken hengähtää. En moiti siitä yhtään. Mutta oli ne rasittavia minuutteja, kun sitä autoa ei ajanutkaan pihaan vielä silloin viideltä, kun odotti.





Toki siihenkin vuoteen mahtui niin paljon onnea. Käsittämättömän suurta kiitollisuutta siitä, että mitä me oltiin saatu. Nauruja toisen pienille hassuilla jutuille ja tavoille, joista osa vaan me tunnettiin. Selattiin kuvia yhä uudestaan, silloinkin jos lähdettiin yhdessä lyhyeks ajaks jonnekin tuulettumaan. Se pieni vauva vaan täytti koko aivokapasiteetin. Myönnän, että itseni hukkasin ainakin melko lahjakkaasti sinne puklurättien joukkoon. Vasta seuraava vuosi alkoi selvittää päätä ja nyt tänä kolmantena sanoisin, että oon ihan minä taas. Ja me ollaan aika me. 


Nimittäin pikku hiljaa syntyi ymmärrys siitä, että hei me ollaan tässä yhdessä. Me saatiin aikaan jotain näin upeaa yhdessä ja jaksetaan myös läpi kaikesta tiiminä. Isi jäi kotiin lapsen ollessa 1v 9kk ja sain itselleni niin tarpeellisen irtioton kodista ja kevyen paluun työelämään. Silloin myös niin moni asia valkeni itsellä siitä työssä käyvän näkökulmasta ja miehelle siitä kotona olevan maailmasta. Jos teillä on mahdollisuus laittaa vanhemmuuspaikat kiertoon, niin suosittelen lämpimästi! Ihmeitä teki myös isä-tytär suhteelle, niiden kevään isi-tytär retkien jälkeen, en oo itse juuri heidän hommiinsa tai tiettyihin juttuihin kelvannut, koska isi. Ja koska Tiiti auttaa isiä, äiti voi mennä pois tieltä.



Kun lapsi on kasvanut 2,5 -vuoden ikään ei vanhempienkaan tarvitse enää kipuilla roolinmuutosta ja aikaa alkaa tulla takaisin myös vain meille kahdelle. Lapsi myös pysyy yhteisillä reissuilla ihan eri lailla matkassa ilman jatkuvaa höösäystä ja keskittyy myös omiin juttuihinsa. Lapsi voi olla jo yökyläilemässäkin tuttujen ja rakkaiden isovanhempien luona, jolloin vanhemmilla on ihan erilailla aikaa katsoa toisiaan ja sanoa "moi, kukas sä olitkaan?". Aika äkkiä ne äiti-isi pölyt saa karistettua päältään  ja tilalle tulee taas sinä ja minä, me. 



Puolueellisesti voin sanoa, että mun mies on ihanin. Oon kyllä hänestä kiitollinen joka päivä. Meillä on yhteinen oma huumori ja juttuja, jotka ei muille aukeis, yhteinen musamaku ja rakkaus luontoon. Käytännön asioita saatetaan tehdä hyvin eri tavalla ja siitä on vuosien aikaan tullut vääntöä, niinkun varmaan useimmilla pareilla. Ollaan kuitenkin mun mielestä kehitytty vallankin arkikiitosten suhteen. Kun itse alkoi tietoisesti kiittää toista enemmän siitä mitä oli tehty tai ylipäätänsä että päivästä oli taas selvitty, kun moittia tekemättömistä hommista, alkoi ilmiö ruokkia itseään. Nyt on aika lailla vakiintunut tapa kiittää toista. Ja sanoa rakastan sua, ihan joka päivä. Joskus niiden pusujen väliin sit vaan hyppää se yks hirmuisen rakas pieni Tiiti. On vielä parempi näin, kun meitä onkin kahden sijasta kolme. 


-heidisusanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! <3