keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Oikea aika päiväkodin aloitukseen

Myönnän, otsikko “hieman” provosoi ja aihe taitaa mammapiireissä olla (kuten kaikki aiheet) mielipiteitä jakava ja tulenarka. Haluankin kirjoittaa siitä, mikä meillä oli oikea aika ― ja vallankin näin taakse päin katsottuna, mikä merkitys olikaan koko perheelle sillä ― että Tiiti aloitti päikyn syksyllä. Lapsen syntyessä meille oli selvää, että kotona ollaan mahdollisimman pitkään. Ajatuksissa varmaan siinsi se täysi kolme vuotta, vaikka siinä kohtaa ei ehkä kovin realistisesti oltu vielä tilien saldoja tarkasteltukaan. Kiitos miehen, aika pian oli exel-taulukko tehty tuloineen ja menoineen. Viimeistään kuntalisän poistuessa kotipaikkakunnalla kotihoidon tuesta oli melko selvää, ettei tuo kolme vuotta taloudellisestikaan olisi kovin hehkeä. Pärjättäisiin kyllä, mutta.

Raha ei kuitenkaan ollut pääsyy siihen, että tyttö menikin reilu kaksivuotiaana päiväkotiin. Rehellisesti sanottuna, äidin jaksaminen taisi olla se varsinainen syy. Ensimmäinen vuosi meillä kului tosi tiiviisti äiti-tytär symbioosissa lapsentahtisen imetyksen, osittaisen perhepedin ja nonstop läheisyyden ja viesteihin vastaamisen vuoksi. Oli koti siistinä, itsetehdyt luomusoseet, ergonomiset kantovälineet, sormiruokailu... you name it. Tottakai, mikä olisi vauvalle tärkeämpää kun kaikkensa antava ja oikein tekevä äiti. Ehkäpä jaksava äiti. Varmasti toisenkin lapsen kohdalla toimisin monella tavalla samalla tavalla, mutta ilman sitä mieletöntä stressiä ja ulkoa tulevaa (vai kuviteltua?) painetta. Vasta vauvavuoden jälkeen tajusin, kuinka loppu olin.


Tiiti synnärillä viikon ikäisenä, valohoidot ohi


Ikävuosi 1-2 sujui jo rennommalla otteella, meidän neidistä kehittyi iloinen ja auttavainen tyttö. Tosin välillä Tiiti sai rakkaudella lisänimen Riivi-Tiiti, kun tietynlainen pilke syttyi silmiin ja sitten oli milloin mitäkin touhuttuna. Tässä kohtaa olisi ehkä hieman enemmän voinut rohkaistua ulos ihmisten ilmoille. Muutamia ystävien lapsia kyllä tavattiin säännöllisesti. Aloin saada omaa itseä takaisin sen äitisumun takaa ja ystävienkin kanssa tehtiin enemmän irtiottoja. Ensimmäisen vuoden aikana olin poissa vain polven tähystyksen ja yhden yön verran, joten ei ihmekään että silloin seinät vähän kaatui päälle. Toisena vuotena myös isi alkoi ottaa ohjia enemmän ja asiat tasapainottui. Imetyskin loppui.




Tiitin lähestyessä kahden vuoden ikää huomasin yhä useammin haikailevani töihin. Lapsi ei tarvinnut enää samalla tavalla jatkuvaa huolenpitoa ja oma rakas työpaikka oli tietynlaisessa murroksessa. Tuli tunne, että voi kun pääsisi taas mukaan porukkaan. Paras päätös syntyikin pikku hiljaa: isi jää kotiin pitämään loput vanhempainvapaat ja äiti lähtee tuulettelemaan päätä kolmen kuukauden sijaisuuden myötä töihin. Nuo kolme kuukautta, joissa viimeisen auttoi minun äiti, olivat meille kaikin puolin todella antoisaa aikaa. Niistä lisää myöhemmin.


Palasin vielä kesäkuukausiksi kotiin, sitten tarjoutui mahdollisuus vuoden työsopimukseen. Tiitistä oli kesän myötä tullut oikein reipas, vierastelut oli takana päin ja toimintaa riitti aamusta iltaan. Pohdittiin, että mun kolmivuorotyöllä ja miehen päivätyöllä hoitopäiviä viikolle tulisi 2-4, nekin usein jommasta kummasta päästä lyhennettynä. Löydettiin lupaavan kuuloinen yksityinen päiväkoti läheltä ja ihmeen kaupalla saatiinkin hakemuksen ja puhelinsoiton myötä vielä paikka. Päikyssä on pieni ryhmä omassa omakotitalossaan 1-3 vuotiaille omalla keittiöllä, jossa luomu-/lähiruokapainotus. Toiminnassa korostuu luova työskentely sekä luontopainotus.



Syksyllä Tiitin ollessa 2v 2kk alkoi meillä päiväkotiarki. Lempeä aloitus meni hieman pieleen, kun oltiin heti kipeänä. Ensimmäiset viikot kyllä sitten venytin omaa jaksamista ja vein esimerkiksi yövuorojen jälkeen vaan pariksi tunniksi harjoittelemaan. Itkuisuutta oli alkuun, mutta luotto päiväkotia kohtaan kasvoi kohisten, sillä päivän kulusta kerrottiin aina tarkkaan ja rehellisesti. Paljon mieluummin kuulin, että tänään vielä itkettiin tuon toisen samaan aikaan aloittaneen pikkutytön kanssa kylki kyljessä hiekkalaatikolla, kuin että olisi hätäsesti sanottu “tosi hyvin meni, kröhöm...”. Sitten vihdoin koitti ne ihanien hoitajien hymyt ja sanat: "Nyt ollaan kotiuduttu, on kyllä niin valloittava tyttö". Nyt neljän kuukauden jälkeen ei välillä tyttö malttaisi kotiin lähteä ollenkaan. Tai vapaapäivän aamuna vähän tuhahtelee, et jaa tänään ollaankin vaan äidin kanssa kotona.

Summa summarun meillä päiväkoti tuli suureksi avuksi reilun kahden vuoden iässä. Uusien opittujen taitojen määrä on uskomaton. Paras hetki oli juuri viime viikolla kun nurkan takana sain seurattua Tiitin ja kahden pikkutytön leikkejä hyvän aikaa, ennen kuin mut havaittiin. Voi kuinka huomaavainen ja iloisesti porukassa leikkivä tyttö meillä onkaan. Kirjoistakin on päiväkodin myötä kiinnostuttu ihan eri tavalla. Itsellä töihin paluu poiki vakipaikan, tili jää plussalle perusmenojen jälkeen ja lapsi vaikuttaa olevan tyytyväinen. Kunkin perheen kannattaa tässäkin asiassa luottaa siihen, mikä itselle parhaiten tuntuu sopivan. Ohjeistuksia ja neuvoja takuulla löytyy joka suuntaan. Joskus toki elämäntilanne sanelee ratkaisun, joka ei oo se ideaalein, mutta sitten on vaan kaivettava ne hyvät puolet esiin siitäkin. Tsemppiä kaikille asian kanssa painiville, asioilla on tapana järjestyä!


-heidisusanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! <3