31.1.2017

Kohtaamisia


Viime päivät olen elänyt taas ytimessä, mitä tulee kohtaamisiin ja ihmisyyteen. Teen työtäni keskellä ihmisten suurimmista tunteista kertyvää matkaa. Rakkaus, suru, viha, pelko, katkeruus, kaipaus, irtipäästämisen vaikeus, kiitollisuus, toivo. Luopuminen. Lopullisuus. Uuden alku. Niin suuria teemoja, ettei niitä voi koskaan täysin sanoittaa. Ehkä jotkut suurimmista runoilijoista ovat siinä onnistuneet melko hyvin, mutta jotain jää silti aina mysteeriksi.

Surussa, rakkaudessa ja luopumisessa on niin paljon asioita, jolloin sanat tuntuvat melko haperoilta työvälineiltä. On laitettava itsensä peliin. On tultava askel eteen ihmisenä ihmiselle, kosketettava, katsottava, halattava, otettava ehkä vielä askel taakse. Hiljennyttävä. Olen liian pieni ollakseni näin suuressa hetkessä. Olen kuitenkin tärkeä, tässä ja nyt. Apuna toiselle, vaikka se itsestäni tuntuukin pieneltä hipaisulta keskellä elämää, keskellä kuolemaa. Kuolema tekee nöyräksi, sen edessä olemme lopulta yksin, mutta pitkän matkaa usein myös yhdessä. Ennen kaikkea rakkaus tekee nöyräksi. Kuinka monta kertaa viime päivinä on omakin silmänurkkani kostunut vain siitä suuresta kunnioituksesta ihmisiä kohtaan. Kuinka uskomatonta rakkautta nuo vierelle jäävät osoittavat. He valvovat, koskettavat, puhuvat, hoivaavat, itkevät, nauravat, ehkä jotkut käyvät vain pikaisesti, ovat etäämmällä, mutta yhtä kaikki; he ovat keskellä yhtä suurinta matkaa elämässään, eikä se matka ole helppo. Se on rakkaan saattomatka. 

Tiedän, että pystyn auttamaan konkreettisin keinoin tarjoamalla apua oireisiin erilaisin keinoin. Pystyn myös turvautumaan muihin ammattilaisiin, kun omat keinot loppuvat. Pystyn turvaamaan työkaveriin. Voin antaa tietoa tulevista vaiheista. Sillä juuri tieto on kaikeista tärkeintä. Epätietoisuus on murskaavaa. On oikeus tietää, mitä minulle tapahtuu? Mitä hänelle tapahtuu? Meillä ei ole vastauksia kaikkeen, mutta emme myöskään jätä ottamatta kysymystä vastaan. Ihmisillä on oikeus tulla kuulluksi, kohdatuksi. Vaikket pystyisi antamaan kuin katseen takaisin. Se katse tai kosketus voi merkitä kaikkea. Se usein riittää. Tai voit kysyä mitä hän kysymyksellään tarkoitti, "kun puhuit tästä, tarkoitit että..?" Antaa toiselle aikaa jäsentää omia ajatuksiaan, vastata omiin kysymyksiinsä. Kylmyyttä on kääntää selkänsä, sysätä asia eteenpäin, tai antaa sen hautautua toisen sisälle, koska itsellä on vaikea asiaan suhtautua. On oltava rohkeutta nostaa ne asiat esille, mistä ehkä vielä vaietaan. Meidän on tehtävä sinun kauppoja kuoleman kanssa. Olen tehnyt niitä useita. En tule koskaan valmiiksi, enkä voi sanoa olevani valmis kuolemaan, ennen kuin olen oikeasti sen edessä. Mutta tiedän, että aika ajoin käyn sen prosessin itsessäni ja elämässäni läpi, jotta pystyn vastaamaan siihen katseeseen. Olemaan läsnä silloin, kun mitään muuta ei voi. Eikä mitään muuta tarvita.

Rakastan työtäni. Joskus se kuormittaa, silloin on käytössä omat välineet, kuten työnohjaukset. Niin ja meidän loistava työporukka, millä jaksaa päivän kuin päivän. Sekä oma elämä. Kotona elän, rakastan, nautin, kiukuttelen turhasta, iloitsen pienestä. Niinkuin kaikkien pitäisi elää.


Eppu: "Yhtenä päivänä meidän kaikkien pitää kuolla, Ressu."

Ressu: "Kyllä, mutta kaikkina muina päivinä meidän ei pidä."


(lainaus Tenavat- sarjakuvasta, työkaverin vinkkaama)


Saa elää. Kuoleman edessä on vielä paljon elämää jäljellä. On mahdollisuuksia, on toiveita, on toivoakin, se vain muuttaa muotoaan. Toivo hyvästä päivästä, hyvästä hetkestä, jälleennäkemisestä. Rakastan työssäni sitä osuutta, että se pitää pitää minut enemmän ihmisenä, kuin mikään muu. Tämänkin on ihana työkaveri sanoittanut, anteeksi kähvellys.

Tärkeysjärjestyksestä saa usein muistutuksen, vaikkei sitä voi elämää elää joka päivä miettien, että nyt menisi oppikirjan mukaan näin. Ei, ihmisen pitää mokailla, keskittyä epäolennaiseen. Sitä on ihmisyys. Siitä ne naurut loppuaikoinakin tulee. "Muistatkos sen..." "Ainiin, voi kamala..." – ja naurun remakka. Naurukin on usein vahvempaa kuin muualla. Huumori on ominaisuus, joka säilyy ihmisessä, kun sen annetaan säilyä. Kun tarjotaan mahdollisuus hyvälle ololle. Olen kiitollinen näille perheille, että he antavat meillekin niin paljon. Tässä maailmassa on rikkautta saada jatkuvaa muistutusta siitä, että vielä välitetään, vielä huolehditaan rakkaimmasta, perheenjäsenestä, ystävästä, kaukaisesta sukulaisesta, naapurista, työkaverista. Kiitos. Viipykää vierellä, edes sen silmiin nostetun katseen verran.


Rakkaudella

heidisusanna

2 kommenttia:

  1. itkua ja naurua.. ihana postaus! <3

    -ninni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä juuri, välillä yhtä aikaakin. :) Kiitos! <3

      Poista

Kiitos kommentista! <3